Menin kadulle. Löysin neekerin ja lähetin hänet hakemaan autoani ja seisoin kulmassa odottamassa. En nähnyt Earlin kurkkivan kadulle toinen silmä kelloa vilkuillen, sillä ovi ei näkynyt tänne. Sitä paitsi hän oli vasta neljätoista ja saisi kellon vasta rippilahjaksi. Noin viikon kuluttua neekeri palasi.
“Missä helvetissä sä oot ollu?”sanon. “Ajelit tietysti näyttelemässä itseäsi tytöille.”
“Mä tulin niin pian kun mä pääsin”, hän sanoo. “Mun täyty ajaa torin ympäri kun siellä oli niin paljon hevosii ja vankkureita.”
En ole vielä koskaan tavannut neekeriä, jolla ei olisi ollut vedenpitävää alibia tekoihinsa. Jos jonkun heistä päästää irti ohjauspyörä kädessä, hän ei voi olla näyttelemättä itseään. Astuin autoon ja ajoin aukion ympäri. Näin vilahdukselta Earlin seisovan ovella sen vastalaidalla.
Menin suoraan keittiöön ja käskin Dilseyn kiirehtiä lounasta.
“Quentin ei oo vielä tullu”, hän sanoo.
“Vai niin”, sanon. “Kohta kai kerrot ettei Luster ehdi vielä syömään. Quentin tietää milloin tässä talossa aterioidaan. Laita ruoka heti valmiiksi.”
Äiti oli huoneessaan. Annoin kirjeen hänelle. Hän avasi sen ja veti shekin esiin ja istui siinä se kädessään. Hain hiililapion nurkasta ja ojensin hänelle tulitikun. “No niin”, sanoin. “Jouduhan nyt. Kohta alat muuten itkeä.”
Hän otti tulitikun mutta ei sytyttänyt sitä. Hän istui ja katseli shekkiä. Juuri niin kuin olin arvellutkin.
“Olen pahoillani”, hän sanoo. “Quentin lisänä taakassasi…”
“Kaipa tässä pärjätään”, sanon. “Jouduhan nyt. Polta se.” Hän istui vain paikallaan shekki kädessään.
“Tämä on eri pankki”, hän sanoo. “Ne tulivat ennen Indianapoliksesta.”
“Naisilla on oikeus siihenkin”, sanon.
“Mihin?” hän sanoo.
“He voivat pitää rahaa eri pankeissa”, sanon.
“Voi”, hän sanoo. Hän katseli shekkiä vähän aikaa. “Olen iloinen että hän… että hänellä on niin paljon… Jumala tietää että teen oikein”, hän sanoo.
“Joudu jo”, sanon. “Huvisi odottaa.”
“Huvini?” hän sanoo. “Kun ajattelen -”
“Luulin että poltat nämä kaksisataa dollaria kuussa huvin vuoksi”, sanon. “Jouduhan nyt. Tahdotko että minä sytytän tikun?”
“Voisin suostua ottamaan rahat vastaan”, hän sanoo. “Lasteni tähden. En ole ylpeä.”
“Et koskaan saisi rauhaa”, sanon. Sen tiedät varsin hyvin. Päätit asian jo kerran. Pysy päätöksessäsi. Tulemme toimeen ilman niitä.”
“Annan sinun hoitaa kaiken”, hän sanoo. “Joskus kuitenkin pelkään että riistän sinulta sellaista mikä sinulle kuuluu. Minua ehkä rangaistaan siitä. Jos haluat, nielen ylpeyteni ja otan rahat vastaan.”
“Mitä hyödyttäisi aloittaa nyt, kun olet hävittänyt niitä viisitoista vuotta?” sanon. “Jos poltat shekit edelleen, et häviä mitään, mutta jos alat nyt ottaa rahaa vastaan, olet menettänyt viisikymmentätuhatta dollaria. Olemme tulleet toimeen, vai mitä?” sanon. “En ole huomannut että olisit joutunut vaivaistaloon.”
“Olet oikeassa”, hän sanoo. “Me Bascombit emme tarvitse kenenkään armopaloja. Emme ainakaan langenneen naisen.”
Hän raapaisi tulen tikkuun ja sytytti shekin ja pani sen lapioon ja sitten kirjekuoreen ja katseli miten ne paloivat.
“Et tiedä mitä minun täytyy kestää”, hän sanoo. “Jumalan kiitos ettet tiedä miltä äidistä tuntuu.”
“Teen tämän Quentinin tähden.”
“Ja sinun tähtesi”, hän sanoo.
“Minun mielestäni näet liikaakin vaivaa”, sanon. Paperi paloi loppuun. Vein sen takan luo ja kippasin sinne. “Sääli polttaa selvää rahaa”, sanon.
“Älköön koskaan tulko päivää jolloin lasteni täytyisi ottaa vastaan synnin palkkaa”, hän sanoo.
“Tee niin kuin tahdot”, sanon. “Näemmekö pian ruokaa?” sanon.
“Jos se ei ole kohta valmista, minun täytyy mennä takaisin. Meillä on kiire tänään.” Äiti nousi seisomaan. “Sanoin hänelle jo kerran”, sanon. “Hän taitaa odottaa Quentinia tai Lusteria tai jotakin muuta. Käyn huutamassa hänelle. Odota.” Hän meni kuitenkin portaikon yläpäähän ja huusi itse.
“Quentin ei oo vielä tullu”, Dilsey sanoo.
“No, minun täytyy palata kaupunkiin”, sanon. “Saahan aina voileivän jostakin. En halua sekoittaa Dilseyn aikataulua”, sanon. Silloin hän aloitti jälleen ja Dilsey mumisi ja nilkutti edestakaisin. Hän sanoo:
“Juu, juu. Mä laitan sen niin pian kuin mä kerkiin.”
“Koetan järjestää kaiken parhain päin”, äiti sanoo.
“En ole valittanut, vai kuinka?” sanon. “En puhunut muusta kuin siitä että minun täytyy palata työhön.”
“Tiedän”, hän sanoo. “Et ole saanut samoja mahdollisuuksia kuin toiset vaan sinun on täytynyt hautautua pikkukaupungin liikkeeseen. Tahdoin että pääsisit eteenpäin. Tiesin ettei isäsi koskaan tajuaisi että sinä olit koko joukosta ainoa jolla oli hiukankaan lahjakkuutta, ja kun kaikki muu petti uskoin että kun hän meni naimisiin, ja Herbert… lupasi…”
“Hänkin taisi valehdella”, sanon. “Hänellä ei ollutkaan pankkia. Jos olisi ollut, ei kai hänen olisi tarvinnut tulla etsimään miestä tästä läävästä.”
Söimme. Kuulin Benin aiheuttamat äänet keittiöstä missä Luster ruokki häntä. Olen aina sanonut, että jos meidän täytyy elättää yksi ihminen lisää eikä äiti huoli tuosta rahasta, miksi Beniä ei lähetetä Jacksoniin. Siellä hän olisi onnellinen kaltaistensa seurassa. Herra tietää ettei tässä perheessä juuri ole ylpeilemisen aihetta, mutta ei tarvitse olla kovinkaan ylpeä inhotakseen kolmikymmenvuotiasta miestä joka leikkii pihalla neekeripojan kanssa ja säntäilee pitkin aitaa ja mölisee kuin lehmä nähdessään pelattavan golfia. Sanon että jos hänet olisi hetki lähetetty Jacksoniin meillä kaikilla olisi nyt paljon parempaa. Olet tehnyt velvollisuutesi häntä kohtaan sanon; olet tehnyt kaiken mitä sinulta voidaan vaatia ja enemmänkin, niin että miksi et lähetä häntä sinne ja saa edes hitusen hyötyä kaikista maksamistasi veroista. Silloin hän sanoo “Olen pian poissa täältä.” ja minä sanon “Tuota olet hokenut niin kauan että alan uskoa sinua”. Silloin hän alkoi itkeä ja minä sanon Rauhoitu rauhoitu olen yhtä ylpeä sukulaisistani kuin kuka muu tahansa vaikka en aina tiedäkään mistä he ovat peräisin.
Söimme. Äiti lähetti Dilseyn uudelleen kuistille katsomaan näkyisikö Quentiniä.
“Olen sanonut jo monta kertaa ettei hän tule lounaalle”, sanon.
“Kyllä hän tulee”, äiti sanoo. “Hän tietää etten salli hänen juoksentelevan kaduilla ja olevan poissa aterioilta. Katsoitko tarkasti, Dilsey?”
“Älä sitten salli”, sanon.
“Mitä voin tehdä”, hän sanoo. “Olette aina pitäneet minua pilkkananne, jokainen teistä.”
“Ellette aina sekaantuisi asioihin, saisin hänet tottelemaan”, sanon. “Opettaisin hänet siihen päivässä.”
“Olisit liian raju”, hän sanoo. “Sinulla on Maury enosi temperamentti.”
Silloin muistin kirjeen. Otin sen taskustani ja ojensin hänelle. “Sinun ei tarvitse avata sitä”, sanon. “Pankki ilmoittaa kyllä mikä summa on tällä kertaa.”
“Se on osoitettu sinulle”, hän sanoo.
“Avaa vain”, sanon. Hän avasi kirjeen ja luki sen ja antoi minulle.
“Rakas nuori sisarenpoikani”, se alkoi.
‘Iloksesi ilmoitan sinulle että minulle on tarjoutunut kultainen tilaisuus jollainen tarjoutuu vain kerran elämässä. Nyt näen selvästi silmieni edessä päämäärän johon olen kauan ja herkeämättä pyrkinyt: asioideni lopullisen kuntoon saattamisen minkä avulla voin palauttaa sille kuuluvaan asemaan suvun jonka viimeinen miespuolinen jälkeläinen minulla on kunnia olla; suvun johon olen aina laskenut myös rouva äitisi ja hänen lapsensa.
Sattumoisin en kykene täysin käyttämään hyväkseni kaikkia tilaisuuden tarjoamia mahdollisuuksia, mutta en mielelläni käänny ulkopuolisten puoleen, joten olen laatinut äitisi pankille vekselin pienelle summalle jonka tarvitsen oman sijoitukseni täydennykseksi. Lähetän oheisena muodon vuoksi siitä velkakirjan kahdeksan prosentin vuotuisella korolla. Se on tietenkin pelkkä muodollisuus, joka turvaa äitisi tuolta asialta jonka armoilla ihminen aina on. Tietysti käytän mainitun summan kuin omani ja tarjoan siten äidillesi tilaisuuden jonka perusteellinen tutkimukseni on osoittanut kultakaivokseksi – jos sallit tällaisen rahvaanomaisen ilmauksen.
Käsittänet että asia on meidän liikemiesten välinen ja luottamuksellinen; korjaamme itse satomme, eikö niin? Tietäen äitisi horjuvan terveyden ja arkuuden jota hienon kasvatuksen saaneet etelän naiset tuntevat kaikkia liikeasioita kohtaan, ja heidän viehättävän taipumuksensa tahtomattaan paljastaa niitä keskustelussa, ehdotan ettet kerro hänelle mitään koko jutusta. Tarkemmin ajatellen ehdotan ettet sitä tekisi. On kai parasta että joskus palautan tämän pikku summan pankkiin, sanokaamme yhdessä niiden muiden vähäisten lainojen kanssa jotka olen häneltä saanut, emmekä puhu siitä lainkaan. Meidän velvollisuutemme on suojella häntä karkealta aineelliselta maailmalta niin hyvin kuin voimme.
Hellä enosi, Maury L. Bascomb”
“Mitä aiot tehdä?” sanon sysäten kirjeen pöydän yli.
“Tiedät ettet soisi hänelle sitä mitä annan”, hän sanoo.
“Ne ovat sinun rahojasi”, sanon. “On oma asiasi vaikka heittäisit ne ulos ikkunasta.”
“Hän on veljeni”, äiti sanoo. “Hän on viimeinen Bascomb. Meidän mentyämme ei ole jäljellä ketään.”
“Varmaan kova vahinko jollekulle”, sanon. “Rauhoitu, rauhoitu”, sanon. “Ne ovat sinun rahojasi. Tee mitä tahdot. Ilmoitanko pankille että maksavat hänelle?”
“Tiedän ettet soisi hänen niitä saavan”, hän sanoo. “Kuormasi on raskas. Kun olen poissa olosi helpottuu.”
“Voisin tehdä sen helpommaksi nyt heti”, sanon. “Rauhoitu, rauhoitu, en puhu siitä enää. Majoita meille koko hullujenhuone jos mielesi tekee.”
“Hän on oma veljesi”, hän sanoo, “vaikka onkin sairas”.
“Otan pankkikirjasi”, sanon. “Saan palkkani tänään.”
“Hän antoi sinun odottaa kuusi päivää”, hän sanoo. “Oletko varma että liike on vakavarainen? Minun mielestäni on outoa ettei kunnon liike maksa toimihenkilöilleen täsmällisesti.”
“Ei siinä mitään vikaa ole”, sanon. “Varma kuin pankki.” Sanon ettei hänen tarvitse kiirehtiä palkkani maksamista ennen kuin olemme perineet laskut. Siitä syystä se joskus myöhästyy.”
“En kestä ajatusta että menettäisin sen vähän mitä olen voinut puolestasi sijoittaa”, hän sanoo. “Olen tuuminut ettei Earl ole hyvä liikemies. Tiedän ettei hän kerro sinulle asioistasi niin paljon kuin sijoituksesi edellyttäisi. Puhun itse hänen kanssaan.”
“Sitä et tee”, sanon. “Liike on hänen.”
“Olet sijoittanut siihen tuhat dollaria.”
“Älä mene hänen puheilleen”, sanon. “Pidän kyllä silmäni auki. Minulla on valtakirjasi. Asiat ovat kunnossa.”
“Et tiedä miten paljon lohtua minulle tuotat”, hän sanoo. “Olet aina ollut iloni ja ylpeyteni, mutta kun tulit ja omasta aloitteestasi pyysit että palkkasi pantaisiin joka kuukausi pankkiin minun nimelläni, kiitin Jumalaa että olen saanut pitää sinut kun nuo toiset on minulta riistetty.”
“Ei heissä ollut mitään vikaa”, sanon. “Kai hekin tekivät parhaansa.”
“Kun puhut noin tiedän että muistelet isääsi katkerasti”, hän sanoo. “Kai sinulla on siihen oikeus, mutta sydämeni murtuu kun kuulen sen.”
Nousin seisomaan. “Jos aiot itkeä saat tehdä sen yksin”, sanon. “Minun täytyy mennä työhön. Haen pankkikirjan.”
“Minä haen sen”, hän sanoo.
“Pysy paikallasi”, sanon. “Minä haen.” Menin yläkertaan ja otin pankkikirjan hänen pöytälaatikostaan ja ajoin kaupunkiin. Menin pankkiin ja talletin shekin ja postivekselin ja kymmenen dollaria ja pysähdyin lennätintoimiston eteen. Kurssi oli pisteen yli avaushinnan. Olin menettänyt kolmetoista pisetttä vain siksi, että tyttö tuli rähisemään kahdeltatoista ja vaatimaan kirjettä.
“Milloin tuo tieto tuli?” sanon.
“Tunti sitten”, hän sanoo.
“Tunti sitten?” sanon. Mistä sinulle oikein maksetaan palkkaa? Viikkotiedotuksistako? Miten luulet kenenkään voivan tehdä mitään? Tuo kirottu noteeraus voisi nousta pilviin asti emmekä me tietäisi mitään.”
“Mitä teidän sitten pitäisi tehdä?” hän sanoo. “Muuttivat lain jonka mukaan kansalaisten täytyy keinotella puuvillamarkkinoilla.”
“Niinkö?” sanon. “En ole kuullutkaan. Uutinen on varmaan lähetetty Western Unionin linjoilla.”
Palasin myymälään. Kolmetoista pistettä. Piru vieköön kuka tietää mitään koko saastaisesta sotkusta paitsi porhot jotka istuvat toimistoissaan New Yorkissa ja katselevat miten maalaistollot tulevat ja pyytävät heitä ottamaan rahansa. No, mies joka vain myy todistaa ettei hän luota itseensä, ja kuten sanon ellei noudata neuvoja, mitä hyödyttää niistä maksaa. Sitä paitsi nuo heput ovat tapahtumien keskellä; he tietävät mistä tuuli puhaltaa. Tunsin sähkeen taskussani. Täytyi vain todistaa että he käyttivät lennätinyhtiötä ihmisten petkuttamiseen. Siinä olisi oikea keinottelupörssi. Enpä totisesti epäröisi. Mutta olihan helvettiä ettei niin iso ja rikas yhtiö kuin Western Union saanut markkinatietoja liikkeelle ajoissa. Se kesti kaksi kertaa kauemmin kuin sähke tilin tyhjenemisestä. Mitäpä ne ihmisistä välittävät. Ovat samaa pataa noiden newyorkilaisten kanssa. Sen näki kaikesta.
Astuessani sisään Earl katsoi kelloaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään ennen kuin asiakas poistui. Silloin hän sanoo:
"Menitkö kotiin lounaalle?"
"Täytyi käydä hammaslääkärissä", sanon koska häneen ei kuulu missä syön mutta minun täytyy olla hänen kanssaan myymälässä koko iltapäivä. Ja soittaa vielä suutaan kaiken sen jälkeen mitä minun oli täytynyt kestää. Tuollainen maatiaisrautakauppias niin kun aina sanon kun miehellä on viisisataa dollaria hän parkuu siitä viidenkymmenentuhannen edestä.
"Olisit voinut ilmoittaa minulle", hän sanoo. "Odotin sinua heti takaisin."
"Saat hampaani ja kymmenen dollaria harjakaisia milloin tahansa", sanon. "Sovimme tunnin lounasajasta", sanon, "ja elleivät tapani sinua miellytä, tiedät mitä voit tehdä".
"Olen tiennyt jo jonkin aikaa", hän sanoo. "Ellei äitiäisi olisi, olisin tehnytkin sen. Hän on hieno nainen, jota kohtaan tunnen suurta sympatiaa, Jason. Ikävää etten voi sanoa samaa kaikista muista jotka tunnen."
"Voit pitää sympatiasi", sanon. "Kun sitä tarvitsemme ilmoitan sinulle hyvissä ajoin."
"Olen ollut kauan vaiti tuosta jutusta, Jason", hän sanoo.
"Niinkö?" sanoin. Annoin hänen jatkaa. Kuuntelin mitä hänellä oli sanottavaa ennen kuin tukin hänen suunsa.
"Luulen tietäväni paremmin kuin hän mistä tuo auto on tullut", hän sanoo.
"Niinkö luulet?" sanon. "Milloin aiot panna liikkeelle uutisen että varastin sen äidiltäni?"
"Sitä en väittänyt", hän sanoo. "Tiedän että sinulla on hänen valtakirjansa. Ja tiedän hänen luulevan että nuo tuhat dollaria on edelleenkin sijoitettu tähän liikkeeseen.
"Hyvä on", sanon. "Koska tiedät näin paljon kerron sinulle hiukan lisää: pistäydypä pankissa ja kysy kenen tilille olen tallettanut satakuusikymmentä dollaria joka kuukauden ensimmäisenä päivänä kahdentoista vuoden ajan."
"En väitä mitään", hän sanoo. "Pyydän vain että olisit hiukan varovampi tästä lähtien."
En puhunut enempää. Se ei olisi hyödyttänyt mitään. Olen huomannut että kun ihminen on juuttunut totunnaiseen uraansa on parasta antaa pysyä hänen siinä. Ja kun hän saa päähänsä että hänen täytyy kannella toveristaan tämän omaksi parhaaksi, tapaus on toivoton. Olen iloinen ettei minulla ole sellaista omaatuntoa, jota täytyy joka hetki hoivata kuin kipeätä koiranpentua. Minäkö varoisin yhtä tarkasti kuin hän ettei hänen pieni paskakasansa tuota hänelle enempää kuin kahdeksan prosenttia. Luulee kai että häntä syytettäisiin koronkiskonnasta jos hän saisi liikkeestä tuottoa yli kahdeksan prosenttia. Mitä helvetin mahdollisuuksia on miehellä joka on sidottu tällaiseen kaupunkiin ja tällaiseen liikkeeseen. Voisin vuodessa tehdä tästä rautakaupasta sellaisen ettei hänen tarvitsisi ikinä enää tehdä työtä mutta silloin hän lahjoittaisi kaiken hyväntekeväisyyteen, kirkolle tai jollekin sellaiselle. Eniten minua harmittaa sellainen helvetin tekopyhyys. Mies joka luulee että kaikki mitä hän ei ymmärrä on kieroa peliä ja hänen velvollisuutensa on laverrella ulkopuolisille sellaista mitä hänen lainkaan kuulu kertoa. Kuten sanon, jos pitäisin roistona jokaista, joka tekee sellaista mitä en ymmärrä, ei olisi kai kovin vaikeata löytää noista kirjoista sellaista mitä hän ei haluaisi minun kertoilevan ympäri kaupunkia, vaikka he ehkä tietäisivät niistä pirun paljon enemmän kuin minä, ja elleivät tietäisi se ei lainkaan kuuluisi minulle, ja hän sanoo: "Kuka tahansa saa katsoa kirjojani. Jos jollakin on saatavia tältä liikkeeltä ai hän luulee itsellään niitä olevan hän voi vapaasti tutkia kirjojani."
Alkuun
