Herra Jalkanen oli vain ihminen, kuten on tapana sanoa. Toisin sanoen hän oli hiilen kiertoon perustuva, kaksijalkainen elämänmuoto joka oli kehittynyt apinoista. Tarkemmin ottaen hän oli nelissäkymmenissä, lihava ja nukkavieru olento joka työskenteli elokuvateatterin toimistossa. Tietämättään hän sattui olemaan kaukaista sukua Tsingis-kaanille, vaikkakin rodulliset sekoitukset olivat vuosisatojen kuluessa hämmentäneet geenejä niin ettei herra Jalkasella ollut minkäänlaisia havaittavia mongolin piirteitä. Ainoat hämärät yhtäläisyydet kuuluun esi-isään olivat herra Jalkasen edellä mainittu lihavuus ja hänen mieltymyksenä turkislakkeihin.
Suurena soturina häntä ei missään tapauksessa voinut pitää - itse asiassa hän oli neuroottisuuteen taipuvainen pieni mies. Tänään hän oli erityisen neuroottinen ja huolissaan, sillä hänen työnsä ei ottanut sujuakseen. Hänen tehtävänään oli johtaa koko suurta elokuvateatteria, jossa oli yli kymmenen salia.
"Kuulkaahan nyt, herra", hän sanoi, "meillä ei ole yksinkertaisesti minkäänlaisia kirjekuoria." Hän yritti saada silmiinsä tulista leiskuntaa kuitenkaan onnistumatta.
"Eikö teillä ole toimistossa yhtä kirjekuorta?", asiakas kysyi.
"Kyllä meillä toimistossa on, mutta ne ovat talon sisäiseen käyttöön, enkä voi niitä sieltä ottaa. Ja sitä paitsi, niistä on postimaksu maksettu", herra Jalkanen sanoi ja veti kravattiaan tiukemmalle.
"Voitte olla varma siitä, että vien valituksenne eteenpäin, herra Jalkanen sanoi, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Se oli hyvä tapa päästä eroon viheliäisistä valittajista.

He uskalsivat tuskin hengittää, kun heidän pieni ja totinen johtajansa asteli sillä kertaa muuten vapaaseen elokuvasaliin portaita alas ja astui lavalle esiripun eteen. Hän seisahtui keskelle lavaaa, karautti kurkkuaan muutaman kerran ja sanoi sitten, että he olivat helkkarin lahjakasta porukkaa ja että heidän kanssaan oli upeaa tehdä töissä. - Lahjakkuus on teissä, hän julisti.
Mutta elokuvateatterit pyörivät nyt tappiolla, olivat pyörineet jo pari vuotta, mutta hän ennusti että kolmen vuoden matokuurin jälkeen he olisivat plussan puolella. Oikeastaan hän kärsi tästä negatiivisuudesta viivan alla kuin sairaudesta. Hänestä tuntui kuin syvä kuilu olisi erottanut hänet siitä, mikä oli aiemmin ollut miltei käsinkosketeltavaa: siitä, mitä hän oli kerran pitänyt persoonallisuutenaan. Hamletin kysymys ei johtajalle kuulunut: ollako vai eikö olla? vaan: olenko vai joudunko yrityssaneeraukseen?  Joulun lippupaketit hän oli hilannut mahdollisimman isoiksi, mutta kirjekuoriin eivät rahat enää riittänetkään.

Alkuun