Hänen käsissään oli jotakin, jota niissä ei ollut ennen, jokin uusi tapa tarttua asioihin. Tai sitten oli asioihin tullut sellaista, mikä pakotti hänet tarttumaan niihin niihin uudella tavalla. Hän ei tiedä. Kun hän äsken astui huoneeseensa, hän aivan pysähtyi, sillä hän tunsi kädessään kylmän esineen, joka melkein kuin elävä olento vaati hänen huomiotaan. Hän avasi kätensä, katsoi: olipahan vain pitänyt kiinni ovenrivasta.
Jokin muutos on siis näiden viime viikkojen aikana tapahtunut. Mutta mikä? Hänkö on muuttunut? Ellei hän, silloin on muuttunut häntä ympäröivä tilanne. Toinen tai toinen, mutta kumpi?
Hän joka ennen niin mielellään jauhoi kaikkea ollutta ja mennyttä, ei enää pitänyt siitä ollenkaan ja näin lakkasi sellaista elämää rakastamasta ollenkaan kuin ihmistä.

Hän luulee, että muuttunut on juuri hän. Hän ei enää ole se rakastettava, puolustettava olento vaimolleen kuin oli ennen.
Hän luulee, että muuttunut on juuri hän. Näin ratkeaa pulma yksinkertaisimmin. Ja myös epämieluisimmin. Loppujen lopuksi hänenon kuitenkin myönnettävä, että nämä yllättävät muutokset ovat tapahtuneet hänessä itsessään. Hän syventyy ajattelemaan varsin harvoin, ja niin hänessä saattaa, hänen itsensä sitä huomaamatta, kasautua kaikenlaisia pieniä muodonvaihdoksia, jotka sitten sopivalla hetkellä purkautuvat todelliseksi vallankumoukseksi. Miksi, sitä hän ei tiedä. Hän ei nähnyt mitään syytä pysyttäytyä entisessä. No niin, hän hämmentyi kerrassaan, hän ei saanut sanaa suustaan.
Hänen nykyinen olotilansa oli hänestä vastenmielinen ja lattea, ja hän tunsi olevansa perin pohjin ikävystynyt. Hän ei parhaalla tahdollaankaan ymmärtänyt, miksi oli tällaisen roolin kannettavakseen ottanut. Mitä tekemistä hänellä oli siinä? Miksi hän oli puolustanut niitä pyöränromuja? Hänen innostuksensa oli sammunut. Saatuaan hänet kerran valtaansa se oli kuljetellut häntä vuosikausia ja vihdoin pusertanut tyhjiin. Sen roolin viehätys ei enää tehonnut häneen. Hän ei tiennyt tarkoin mikä hänen oli, mutta heti kun hän yritti syventyä omaan käyttäytymiseensä, häntä alkoi sylkäistä.
Hän rohkaisi mielensä, suuttumus kannusti minua, ja hän sanoi kuivasti:
- Nyt tämä saa riittää. Haluan olla yksin.
Kaikki oli suunnilleen niinkuin pitääkin, vaan ei enää. Välillä hän ajattelee, että menköön elämä niin kuin menee, välillä hän taas ajattelee, että ei perhana.

Alkuun